Tästä blogistani tuli jälleen pitkä, sillä joudun kertomaan ensin omat kokemukseni kahdessa maassa olleena pakolaisena, ja vasta sen jälkeen voin kertoa, että miten minusta tuli toisen maan patriootti. Jätän kuitenkin kertomatta tässä blogissani maanpakolaisuuteni syyt, sillä ne eivät ole niin tärkeitä, kuin tässä kirjoittamani toiset asiat. Tunneälyttömät ihmiset eivät ole niitä, joiden ääntä kannattaa kuunella pakolaiskeskustelussa.
Maanpakolaisuuden itse kokeneena, voin tämän blogin kirjoittaa, ja vakuuttaa tässä olevien tapahtumien aitouden. Kotouttamista helpottavat tapahtumat ja asiat ovat omakohtaisia, itse koettuja. Voi olla, että ajatuksiani on vaikea ymmärtää?
Lukijan täytyy kuitenkin ymmärtää se, että olin taloudellisesti riippumaton valtiosta, jonne jouduin pakenemaan, sillä sain Suomesta kuntoutustuen. Toisin on heillä, jotka nyt ovat tulleet ja tulevat Suomeen ja Eurooppaan. Heidän tulevaisuutensa on vastaanottavan maan käsissä. Vastanottavalla maalla ja kansalla on myös vastuu siitä, että tulevatko pakolaiset vihaamaan vai rakastamaan uutta kotimaataan. Pakolaiset eivät tuo vihaa mukanaan, vaan heidän mielessään on rakkaus ja nöyryys vastaanottajia kohtaan, paettassan sotaa ja kärsimystä. Viljelkää te rakkautta ja ystävällisyyttä, niin sadosta tulee silloin erinomainen. Vaikka minua on Suomessa kaltoin kohdeltu, niin siitä huolimatta tutustun uuteen ihmiseen ajatuksella, että hän on hyvä ihminen. Blogiani on vaikea ymmärtää sellaisella ihmisellä, jolla ei ole tunneälyä, vaan omaksuu asiat vain kylminä tosiasioina, pakolaiset lukuina ja määränä, ei kaltaisinaan ihmisinä.
Meillä on mahdollisuus saada pakolaisita Suomen patriootteja, heidän omasta halustaan - älkää hukatko sitä tilaisuutta!
Tässä blogissani:
- Pakolaisista ja viestiongelmista kantaväestön kesken.
- Erilaisista uskonnoista ja eri kulttuurien syntyyn vaikuttavista tekijöistä.
- Omasta maanpakolaisuudestani
- Kuinka minusta tuli vieraan maan patriootti
- Mitkä asiat ovat tärkeitä kotouttamisessa.
- Suomen historian tärkeys pakolaisille.
- Pakolaisten oman kärsimyksen tunteminen.
- Pakolaisten ja oma historiamme on yhdistävä tekijä, jota kautta me ymmärrämme toisiamme.
Lukija, jos olet rasisti, niin älä pysähdy sinulle vieraisiin ajatuksiin. Jos et ole rasisti, niin samaa pyydän sinulta. Molemmat löydätte varmasti tästä blogistani jotain uutta ja arvokasta.
Perusongelma pakolaisten vastaanottamisessa on ihmisten kesinäisessä viestinnässä.
Viestiongelma ilmenee vihana kantaväestössä pakolaisia kohtaan, josta seuraa pelkoa pakolaisten keskuudessa, josta seuraa kunnioituksen menettäminen apua tarjoavia kohtaan. Kohtaavat täysin erilaiset kulttuurit, joista toinen ei ymmärrä toista.
Kun lähdemme Välimereltä kohti pohjoista, niin ilma ei ainoastaan viilene, myös ihmiset viilenevät tuntemattomia ihmisiä kohtaan. Syy on siinä, että pohjoista kohti tultaessa maiden itsenäinen historia nuorenee.
Uskonnot ystävyysuhteiden koitinkivinä.
Uskonnot ovat myös merkittävä syy siihen, että miten vieraisiin suhtaudutaan. Kun katolilaisissa maissa vieraat ihmiset tuntuvat ystävällisiltä ja sydämellisiltä, niin se tunne kestää hetken, sen verran kun kadulla tai jossain muualla on satunnainen kohtaaminen. Siellä tervehditään ystävällisesti kapealla kujalla vastaantulijaa, kun pohjoismaissa sitä tapaa ei ole. Tervehtimisen alkusyynä on se, että tervehtivä vastaantulija on hyvissä aikeissa, eikä ohi käveltyään iske puukkoa selkään.
Katolilaisissa maissa suku ja perhe on se tärkein ja läheisin. Kun Euroopan pohjoisosissa on aika helppo ystävystyä samaa kieltä puhuviin ja vastaavasta kulttuurista kotoisin oleviin vieraisiin ihmisiin. Riittää vain pari mukavahenkistä tapaamista, niin kutsumme jo uuden ”ystävän” jopa illalliselle. Pohjoismaissa ei olla niin kiinteästi ”naimisissa” suvun kanssa, kuin Etelä-Euroopassa. Espanjassa saa läheisiä ystäviä pitkän ja hartaan tutustumisen kautta ja hyvin kieltä hallitsevana. Vasta naimisiin mentyä saa kerralla satoja uusia sukulaisia ja ystäviä. Pohjoismaissa ihmiset ovat enemmän yksilöitä, sanan tarkassa merkityksessä, eli he ovat itsenäisiä yksin ja tekevät itse valintansa ystävyyssuhteissa. Pohjoismaalaiset saattavat ajatella uuden ystävän hyväksyessään, että mitä minun puolisoni, lapseni tai joku ystäväni hänestä ajattelee. Katolilaisissa maissa uusi ystävävä täytyy hyväksyksyttää koko suvulla ja sukulaisten ystävillä. Siellä uuden ystävyyssuhteen solmimisessa annetaan kuitenkin helpommin anteeksi uuden ystävän vieras kulttuuritausta, koska heillä on tuhansien vuosien kokemus eri kulttuureista.
Kun menemme yli Välimeren, niin ihmissuhdekulttuuri muuttuu vielä vieraammaksi pohjoisen asukeille.
Tässä yksi esimerkki omasta elämästäni, ote aiemmasta blogistani:
”Kävin perjantaina 20.09.2013 lounaalla yhdessä suomalaisessa ravintolassa.
Yksi vanhempi arabimies huomasi minut, vanha tuttu. Hän myi ennen mattoja kadulla, kantaen niitä olkapäillään, nyt myy virveleitä. Matot ovat hänelle, nyt liian raskaita kantaa. Hän lähestyi terassipöytääni, ja kohteliaasti nousin ylös. Halasimme, hän suuteli kaulaani molemmin puolin. Otti käteni käsiinsä ja suuteli niitä ja vei kätensä sydämelleen. Vaihdoimme pari ystävällistä sanaa ja hän käveli pois.
Ehkä toisilla asiakkailla oli ihmettelemistä. Hän on nähnyt mitä minä teen ja minä olen nähnyt hänen tekevän. Näin yhdenkin kerran, kun yksi turisti sai sairauskohtauksen ja makasi kadulla. Hän meni viereen, otti olaltaan upeimman maton, laski sen sairauskohtauksen saaneen viereen kadulle ja auttoi sairaan maton päälle, pois likaiselta kadulta, ambulanssia odottamaan.
Itse maanpakolaisena koen ehkä asiat eri tavalla.
Minulle on ollut tärkeintä näissä maissa, joissa asun, että paikalliset ovat minut hyväksyneet sellaisena kuin olen, ja ottaneet minut avosylin vastaan. Itse kunnioitan aina pakallista kulttuuria, tapoja ja yritän oppia kielenkin.
Hyväksyn sen, että minua kohdellaan tasavertaisesti paikallisten kanssa, mutta en hyväksy sitä, että minua kohdellaan huonommin kuin paikallisia.
Aina viranomaiset eivät toimi tasapuolisesti maahanmuuttajien kanssa ja sen olen myös itse saanut kokea. Samaan asiaan törmään joskus myös yrityksien kohdalla, jos tarvitsen esim. tarjouksen jostain työstä tai palvelusta, niin siinä on "ulkomaalaislisä" mukana. Ne eivät tietenkään tunnu hyvältä. Pääsen niistä yli sillä, että muistutan itseäni olevani vieraana toisessa maassa.
Ymmärrän maahanmuuttajia siksi, että itsekin olen, joten kiinnitän toisiin maahanmuuttajiin erityistä huomiota".
Kuinka luonto on muokannut luonnettamme?
Eli aivan samalla tavoin, kuin ankarassa pohjolassa on selviydytty raa’assa ilmastossa, niin myös Arabimaiden karu luonto on opettanut selviytymään. Arabimaissa on aina ollut enemmän ihmisiä ja vähemmän luontoa, josta hakea ruokaa ja turvaa, joten vierasta on autettu. Tuntematon on otettu vastaan ajatellen, että hänen aikomukset ovat hyvät. Yksin tai vain perheen kanssa yhdessä selviytyminen on ollut vaikeampaa, on tarvittu toisia.
Pohjoisessa on eletty yksinäisyydessä perheen kanssa, ja sen ainoakin naapurin kanssa ollaan pitkässä riidassa. Pohjoiset olosuhteet ovat tarjonneet tekevälle mahdollisuuden selviytyä yksin tai perheen kanssa, sillä luonnonantimet ja riista ovat olleet heti ulko-oven takana. Karuilla aavikoilla ruokaa, jopa vettä on niukasti saatavilla.
Mitä yhteistä meillä voi olla pakolaisten kanssa?
Olen itse miettinyt sitä pitkään, kun ei ole yhteistä kieltä, ei ole yhteistä kulttuuria. Ruoka ja tavatkin ovat erilaisia.
Vasta muutama päivä sitten, kun aloin kirjoittamaan omasta maanpakolaisuudestani Viroon löysin sen yhteisen tekijän. Tarkoituksenani on kirjoittaa omat kokemukseni Viron suurimpaan päivälehteen, Postimees, jonne olen aiemmin pari artikkelia kirjoittanut.
Näin minä siitä kirjoitin, Viroon kotiutumisesta.
"Ensimmäinen kosketus Viroon minulla oli 80-luvun puolessa välissä, kun kävin tapaamassa suomalaista ystävääni Tallinnassa. Ystäväni oli Tallinnassa töissä, muistaakseni satamaa rakentamassa. Silloin jo ymmärsin, että ei ole oikein, että virolaisia alistetaan miehittäjien toimesta omassa kotimaassaan.
Viro ja virolaiset pelastivat elämäni ja antoivat minulle uuden elämän.
Vuonna 1997 joutuin vaihtamaan maata, sillä Suomessa en saanut luottotiedottomana vuokrattua asuntoa. Mitään rikosta en ole tehnyt ja en vaihtanut maata velkavastuitteni takia, sillä ulosotto Suomessa vei automaattisesti osansa sairauspäivärahastani ja myöhemmin eläkkeestäni.
Yksi Helsinkiläinen ystäväni oli ollut jo 80-luvun lopussa auttamassa Tarton lasten turvakotia. Hän ja hänen ystävänsä houkuttelivat minut vierailemaan Tartossa 7.6.1997, sillä seurauksella, että 28.6.1997 muutin puoleksi vuodeksi asumaan Tarttoon, josta sain vuokrattua asunnon. (silloin sai Virossa oleskella ilman oleskelulupaa 180vrk/vuosi)
Rakastuin heti Tarttoon ja sain jo sen puolen vuoden aikana useita tarttolaisia ystäviä, jotka on säilynyt tähän päivään saakka. En osannut viron kieltä ollenkaan, joten puhuin toisten kanssa englantia tai suomea. Vaikka en osannut kieltä, niin ostin kuitenkin aamukahville Viron Postimees lehden ja yritin kääntää ensin otsikoita, sarjakuvia ja horoskooppini.
Joulukuussa 1997 jouduin kuitenkin palaamaan Suomeen, sillä 180vrk:a tuli täyteen. Asuin irtolaisena eri ystävieni sohvilla neljä kuukautta Suomessa ja Liettuassa. Hain samalla oleskeluluvan Viron Helsingin suurlähetystöstä, jonne toimitin ison pinkan todistuksia, rikosrekisteriote, HIV-, tulo-, tuberkuloositodistuksen jne. Maaliskuussa 1998 sain kahden vuoden oleskeluluvan Viroon. Vuokrasin yhdeltä ystävältäni asunnon Tartosta ja toin omia tavaroita Suomesta uuteen kotiini.
Nyt alkoi kotiutuminen Viroon
Tartossa oli Suomen instituutti, josta hain Viron historiaa käsitteleviä kirjoja, sillä maanne historia oli minulle aika tuntematon. Silloin minulle alkoi avautumaa, historian kautta, virolaisten pitkä tie itsenäisyyteen. Ne kaikki kärsimykset eri valloittajien alamaisina ja miehityksen aika, Siperiaan kyyditykset, Suomen pojat, maan rakentaminen ja taistelut itsenäisyyden puolesta. Luin ja itkin, luin ja itkin, sillä tunsin yhteneväisyyttä omaan elämääni, kuinka meidän, koko suvun, sadan vuoden työ oli meiltä ryöstetty, omaisuutemme ja kotimme.
Jo syksyllä 1997 olin alkanut hiukan opiskelemaan viron kieltä yksin ja keväällä 1998 otin viron kielen yksityistunteja Kristiina Pailta Tartossa. Minulla oli valtava halu oppia kieli, että voisin lukea ja puhua myös viron kielellä. Oppia tuntemaan enemmän maan historiaa, tapoja ja kulttuuria. Itse pidän yhtenä tärkeimpänä alkusysäyksenä viron kielen opiskeluun sitä, että sain omalla äidinkielelläni ensin tutustua Viron historiaan.
Alkukesästä 1998 uskalsin jo hiukan puhua muutaman tarttolaisen ystäväni kanssa viron kielellä, sekakieltä viro/suomi. Jatkoin jo vanhaa tapaani ostaa aamukahville Postimees lehti ja vähitellen tuntemattomat sanat ja lauseet, kuin taikasauvan vaikutuksesta, avautuivat minulle jutuiksi ja artikkeleiksi. Sinnikkäästi luin myös Viron historiaa viron kielellä. Mieleeni on jäänyt Presidentti Merin alulle panema kirja, johon oli koottu oppilaiden isovanhempien muistot kyydityksistä Siperiaan, joka konkreettisesti toi minun ymmärrykseeni ryöstäjien ja miehittäjien raakuuden ja virolaisten kärsimyksen.
Rakkauteni Viroa ja virolaisia kohtaan vaan kasvoi. Tartto tarjosi minulle valtavasti paikallisia ystäviä, kulttuuria ja henkistä turvaa.
Kesällä 1998 oli Tartossa laulujuhlat ja ohimarssi Tarton keskustassa. Voi sitä sisäistä tunnetta, minkä sain kokea, kun sinimustavalkeat liput liehuivat ja kuoro lauloi ” Mu isamaa, mu õnn ja rõõm” (Minun isänmaa on minun onni ja ilo), sävel on vielä sama kuin Suomen Maamme laulussa. Kyyneleet virtasivat poskillani, niin kuin nyt tätä kirjoittaessani. Kävin silloin mielessäni läpi Viron ja omaa historiaani, niitä kaikkia omakohtaisia kärsimyksiä. Kuunnellessani kuoron laulua, niin virolaisten ja omat kärsimykseni yhdistyivät yhdeksi. Se vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnettani virolaisiin. Silloin minä tunsin olevani kotona.
Miten minusta tuli Viron patriootti
Ensimmäinen ja tärkein asia oli se, että sain lukea omalla äidinkielellä Viron kansan historiaa, toiseksi tärkein oli kielen oppiminen, joka mahdollisti sen kolmannen tärkeän asian, eli sosiaaliset suhteet paikallisen väestön kanssa. Olen asunut Espanjassa jo 15-vuotta, olen asunut useassa maassa lyhyitä aikoja, toisissa yhteensä yli vuoden, mutta niin ystävällistä, avointa ja varauksetonta vastaanottoa en ole saanut missään muualla kuin Virossa. Virolaiset sanovatkin minusta, että olen enemmän Viron patriootti, kuin kukaan toinen heidän tuttavistaan. Espanjalaiset ovat ottaneet myös minut ystävällisesti vastaan, mutta kotoinen tunne minulla on vain Tartossa. Sillä Viro oli se ensimmäinen minulle tuntematon maa ja kansa, joka otti minut rakkaudella vastaan."
Puolustaisinko Viron itsenäisyyttä tarvittaessa? - KYLLÄ.
Maa, jonne muuttaa, vapaaehtoisesti tai sitten pakolaisena, täytyy muuttajalle tehdä tutuksi ensin maan historia hänen omalla äidinkielellään.
Uuden tulijan on ymmärrettävä, että se minkä hän nyt näkee kauniina ja hyvinvoivana ympärillään, on samalla tavoin, kuin oma kotimaa, rakennettu vuosisatojen aikana, johon on liittynyt sotia, miehitystä, kuolemaa ja kärsimystä. Sitä kautta me maahanmuuttajat alamme ensin ymmärtämään, arvostamaan ja lopuksi kunnioittamaan maan kansaa, tapoja ja kulttuuria. Saamme kipinän oppia kielen, että itse, ja lapsemme ymmärrämme sopeutua maan arvoihin, niitä noudattaen ja edistäen. Minulle on ollut aina helpompi oppia maan tavat, kuin muuttaa paikallisten tavat itseä miellyttäväksi. On rikkaus, on kuin olisi uudesti syntynyt, kun katsoo, kuulee ja seuraa toisen maan elämää ”lapsensilmin”. Kun maahanmuuttaja ymmärtää, että maan elämäntapa kumpuaa sen historiasta, niin hän voi esitellä omia tapojaan ja kulttuuriaan, mutta ei tyrkytä niitä, eikä pyri muuttamaan maan tapoja.
Mitä jos te Suomessa olisitte edelläkävijöitä, ja jakaisitte pakolaisille heidän omalla kielellä kirjoitetun lyhyen, mutta tunteikkaan kansan historian itsenäisyyden alkuajoista, sodista ja kärsimyksistä. Lähihistorian 90-luvun lamasta, niistä hirveästä määrästä itsemurhia, kotien pakkohuutokaupoista ja perheiden hajoamisesta. Kirjan ei tarvitse olla paksu, 50-100 sivua riittää, mutta se ei saa olla tavanomainen historian kirja, sillä Välimeren takaa tulevat pakolaiset elävät enemmän tunteiden kautta, kuin asiatiedon tai lukujen kautta. Kirjan kirjoittajan täytyy tutustua ensin, niiden maiden, joista pakolaiset tulevat, lasten satuihin ja nuorten kirjallisuuteen ymmärtääkseen, kuinka Suomen historia tulee heille kertoa.
Pakolainen, joka on itse joutunut kotoaan, kotikonnuilta ja kotimaastaan pakenemaan vainoa ja kärsimystä, pystyy lukemaan sen kirjan samalla tunteella, kuin suomalainen. Se tunne on yhdistävä tekijä, joka voidaan saavuttaa vain kertomalla pakolaiselle meidän omista kärsimyksistämme. Yhteiset ja isovanhempiemme kokemukset yhdistävät meidät samaksi kansaksi.
Suomalaisille olisi syytä koota pakolaisten kotimaan kärsimyksistä kooste, että me pystyisimme paremmin ymmärtämään heidän hätänsä.
Suomalaisille täytyisi näyttää heidän hautajaiskulkueensa, kuinka kaikilla on voimakkaat hyvästijätön tunteet pinnassa, he elävät ne hetket häpeämättä tunteitaan, elävät tunteensa sisällä aistimatta ympäröivää. Tavoittamalla ne tunteet, me voimme kertoa omista kärsiyksistä, itsenäisyyden saavuttamisesta ja sen säilyttämisestä, jolloin heille herää yhteenkuuluvuuden tunne puolustaa uuden kotimaansa itsenäisyyttä.
Antamalla vertaistukea, samalla tavoin, kuin syöpään sairastunut saa tukea toiselta syöpää sairastavalta. Kun lapsi on kuollut, niin hän, joka on menettänyt lapsen, kuuntelee sinua. Kärsimyksen kokenut ymmärtää toista kärsimyksen kokenutta. Kärsimys yhdistää elämän loppuun saakka, ilo yhdistää vain hetkeksi.
Kirjoitin tämän blogin niillä elämän kokemuksilla ja kärsimyksillä, joita itse olen saanut kohdata. Olen saanut myös huomata, että hyvin harvat ovat ne lukijat, jotka ovat ymmärtäneet kärsimyksiäni. He jotka ovat ymmärtäneet, ovat kärsineet elämässään itse, toisilla kärsimykset ovat vasta edessä, jonka jälkeen hekin ymmärtävät.